Sitten taas kuulen jonkun sanovan, että juuri tuollaiset suupielet sinulla, aina leveässä hymyssä … tai että, nuo kyllä ovat kasvot, joista näkee, että hän on nauranut paljon … mistä sen nyt voi nähdä? … ja erään kerran joku ihmettelee, että ihanko yksin olet tämän kaiken laittanut? Nii-iin, ihan olen yksin tehnyt, osaanhan minä.
Jumalan kuva, minäkin, kun vain sen ottaisin todesta. Minä juuri, ihan tällaisena, kaikkineni – ihanuuksineni ja puutteineni. Tätä hämmästelen enkä meinaa uskaltaa uskoa todeksi. Juuri tällaiseksi luotu, näitä puuhia tekemään, tätä saamaan aikaan ja toisaalla hellitämään, kun ei ole aikaa tai voimia.
Kuin taivaan lahjana meille annettu nämä viikot ennen pääsiäistä, paastoviikot, joiden myötä todellakin lupa keventää, jättää väliin, aloittaa alusta, päästää irti, jotta olisi tilaa tehdä hyvää – toki toiselle, lähimmäiselle, mutta myös itselleen. Silloin – luulen niin – häivähtäisi Pyhä lähelläsi, sisälläsi, sinusta ja sinuun.
