Näin ne kulkevat
elämässäni - arki ja pyhä käsikädessä. Joskus toinen selvästi
askeleen edellä tai portaan verran ylempänä. Vuoroin kummastakin
tunnen saavani voimaa ja virkistystä. Arkinen touhuaminen tuntuu
välillä niin hyvältä: on mukava saada tehdyksi tavallisia asioita
– tiskit tiskattu, petivaatteet tuuletettu, roskat viety ja
jääkaapista laitettu ruoaksi ne juurekset, jotka siellä jo pitkään
olivat odottaneet valmistelua.
Välillä taas on saatava olla kuin
olisi pyhä – olla niin, ettei juuri touhua mitään eikä yritä
saada aikaiseksi; pyhän viettäminen on leppoisuutta ja
verkkaisuutta, päiväunet keskipäivällä, peiniä herkkuja
päiväkahvin aikaan. Sitäkin se on, että lähtee kirkkoon tai
kuuntelee jumalanpalveluksen radiosta – pysähtymistä Pyhän
äärelle, lepopäivän pyhittämistä.
Lapsuudessani pyhä
näkyi keittiön kerniliinan päälle levitettynä valkoisena
kangasliinana. Sunnuntai erottui arjesta siinä, että lankapuhelin
(silloin ei vielä ollut kännyköitä) ei juurikaan soinut eivätkä
pihakaverit soitelleet ovikelloa ja kutsuneet ulos leikkimään.
Pyhänä ei tehty käsitöitä eikä siivottu. Pyhäpäivä oli
erilainen kuin arkipäivä.
Omaan elämääni
kaipaan tuota lapsuuteni pyhän leppoisuutta. Haluaisin ihan
tavallisenakin sunnuntaina levittää valkoisen liinan pöydälle ja
sytyttää kynttilän kahvipöytään. Jos en onnistu tekemään sitä
vielä nyt marraskuussa, lupaan ainakin ensimmäisenä adventtina
tuon toiveeni toteuttaa.
Arkeeni olen syksyn
mittaan onnistunut jo monta kertaa tuomaan pilkahduksen pyhän
levollisuutta. Olen hidastanut askeltani ja pysähtynyt kuuntelemaan,
katselemaan ja tutkimaan. Hävähdyksen pyhää olen tuolloin
saattanut aistia maahan leijuvassa vaahteranlehdessä, ohikulkijan
askelten kopinassa, saamassani hymyssä tai lintujen loppusyksyn
sirkutuksessa.
Pyhän pilkahduksia
toivotan sinunkin arkeesi.
Hetu
