Viime vuonna esitin joulukuvaelmassa
enkeliä, ensimmäistä kertaa elämässäni. (En ainakaan muista
koskaan aikaisemmin päässeeni tuohon rooliin.) Olin se enkeleistä,
joka ilmoitti ilosanoman kaikelle kansalle. Osasin vuorosanat ulkoa
harjoittelemattakin, esiintymispelkoa ei minulla ole ja kantavan
äänen olen kait saanut syntymälahjaksi. Homma tuntui siis
helpolta, silti kuitenkin jännitti: onnistunko, osaanko, olenko
tehtävääni sopiva?.
Tämän vuoden enkelihaasteeni oli
seimikuvaelman ”henkarienkelin” valmistaminen. Tämä
enkelitehtävä jännitti enemmän kuin viimevuotinen. Jännitin
sitä, saanko enkelin valmiiksi ajoissa, ja sitäkin, minkä näköinen
siitä mahtaa tulla. Mietin: kelpaako se?.
Kun henkarienkeli oli valmis,
tutkistelin sitä. Olisin halunnut, että enkelilläni ei olisi ollut
niin iso pää. Silmätkin sillä olivat kovin kaukana toisistaan ja
nenä ihan liian littana. Suuta en tohtinut edes ryhtyä
kirjailemaan.
Siinä vaiheessa mielessä häivähti
pyhä - kuin olisi enkelin siipi hipaissut: Tuollainen siitä tuli ja
sellaisena se varmasti palvelee oivallisesti siinä roolissa, joka
sille on varattu.
”Tahtoisin toivoa sinulle, jotakin
oikein hyvää.
Enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea
hyvää.”
Hetu