Laajalahden pintaa peittää jo melkoisen paksu jää. Annan katseeni lipua pitkin utuisia rantoja ja laajaa tasaista lumikenttää. Lepoa silmille, lepoa sielulle, maisema huokuu hiljaisuutta. Katseeni palaa avoimelta lahdelta rannan tuntumaan ja pysähtyy laiturin päähän, ajatukseni avannon pulputtavaan vedenpintaan. Mieleeni nousee uusi seurakuntamme ja sen alkutaipaleen moninainen pulputus.
Ajatukseni alkavat ponnahdella mielenkiintoisesti. Jos tämä merenlahti olisi osa Jumalan maailmanlaajaa kirkkoa ja tämä ranta meidän uusi seurakuntamme, niin mikä siinä seurakunnassa olisi se pumppu, joka tuon avannon pitää sulana, ja mitä kuvaisi laituri tai tuo polku tuossa rannalla. Mitä turvaamaan seurakunnassa tarvittaisiin punaiset varoitustolpat ja puna-keltainen lippusiima? Entä miksi tarvitaan avanto? Ja miltä tämä seurakuntaranta näyttäisi ensi kesänä?
Huh, pelkkää poukkoilua tuntui tuo ajatuksenjuoksu avantoa tuijottaessani olevan. Käänsin katseeni takaisin Laajalahdelle, utuisen merenlahden yllä repeilivät pilvet päästäen keskitalven auringonsäteet häivähdyksen lailla valaisemaan maisemaa. Sujuttelen suksineni jäälle ja jatkan kohti seuraavaa laituria. Mieleni valtaa levollisuus – pyhä häivähdyksen tavoin hiipii sisimpääni ja saa minut uskomaan, että yhä kuljemme hyvän Jumalan johdattamina, tässäkin seurakunnassa.
Hetu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti