Luottamuksen ilo

Tapasimme pitkästä aikaa, minä ja kaimani Hertta. Ensimmäisen katseen verran ujosteltuaan hän tarttui käteeni ja ryhtyi viemään – hänellä oli jotain näytettävää, seuraavassa käänteessä jotain selitettävää ja kohta perään leikkiinkutsu. Tuntui hienolta olla tuon seitsemän vuotiaan isotäti. 

Mietin, mistä välillemme olikaan syntynyt tuo vahvalta tuntuva luottamus. Niin kovin harvoin olimme tavanneet ja niin vähän oli meillä silloinkin ollut mahdollisuus yhteisiin puuhasteluihin.

Jospa tuo ajatus vähästä onkin minun – aikuisen. Ehkäpä tuon veljeni tyttären tyttären mielestä meillä joka kerran tavatessamme olikin ollut käyttössämme kaikki aika – niin runsas, että se on riittänyt myös tuon välillämme ilmenevän luottamuksen syntymiseen. Ehkäpä.

Pikku-Hertasta ja kaikista muistakin pienistä sukulaisistani iloitsen.

Hetu, 

kerran itsekin 

Pikku-Hertaksi kutsuttu

Kutsuttuna pyhään tehtävään

Kolmena peräkkäisenä sunnuntaina olen osallistunut konfirmaatiomessuun – niistä kolme erilaista näkökulmaa:

Lapin riparin konfirmaatiossa istuin takapenkissä, osallistuin tavallisena seurakuntalaisena (Onko sellaisia?) messuun ja mietin, miten nuorten läheisille onkaan tärkeää saada tallennetuksi – ei vain omiin muistikuviin, vaan myös kameran linssin kautta – nämä pyhät hetket, siunaukset ja ensimmäiset ehtoolliset.

Korpirauhan riparin konfirmaatiossa olin itse siunaamassa nuoria. Jokaisen kohdalla painoin käteni pään päälle vahvasti ja koin olevani välittämässä pyhää siunausta juuri tälle nuorelle.

Viime sunnuntaina Bergvikin konfirmaatiossa olin avustajana ehtoollisen jaossa. Vahvasti minua säväyttivät alttarilta kaikuneet sanat vanhemmille, kummeille ja seurakuntalaisille (joka minäkin tässä Munkkiniemen seurakunnassa olen): ”Nämä nuoret tarvitsevat ihmisiä, jotka rukoilevat heidän puolestaan ja auttavat heitä kasvamaan kristittyinä.” Tuo tehtävä on siis annettu myös minulle. Jumala minua siinä auttakoon.

Hetu