Tapasimme pitkästä aikaa, minä ja
kaimani Hertta. Ensimmäisen katseen verran ujosteltuaan hän tarttui
käteeni ja ryhtyi viemään – hänellä oli jotain näytettävää,
seuraavassa käänteessä jotain selitettävää ja kohta perään
leikkiinkutsu. Tuntui hienolta olla tuon seitsemän vuotiaan isotäti.
Mietin, mistä välillemme olikaan syntynyt tuo vahvalta tuntuva
luottamus. Niin kovin harvoin olimme tavanneet ja niin vähän oli
meillä silloinkin ollut mahdollisuus yhteisiin puuhasteluihin.
Jospa tuo ajatus vähästä onkin minun
– aikuisen. Ehkäpä tuon veljeni tyttären tyttären mielestä
meillä joka kerran tavatessamme olikin ollut käyttössämme kaikki
aika – niin runsas, että se on riittänyt myös tuon välillämme
ilmenevän luottamuksen syntymiseen. Ehkäpä.
Pikku-Hertasta ja kaikista muistakin
pienistä sukulaisistani iloitsen.
Hetu,
kerran itsekin
Pikku-Hertaksi
kutsuttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti