lauantai 31. joulukuuta 2011

Seimeltä häivähdys pyhästä

Joulukuun alku 2011

- Hyvää adventtiaikaa. Joko olet matkalla seimen luo?
Hämmentävä kysymys.
- Vai vieläkö ihan arkisissa askareissa?
Siihen jo helpompi vastata:
- Tiukasti arjen rutiineissa - ei vielä häivähdystäkään joulun pyhästä.

Itämaiden viisaat lähtivät kohti Betlehemiä jo aikaa sitten. Maria ja Joosef hekin jo matkalla. Paimenet sen sijaan jatkavat arkisia askareitaan aattoon asti. Mitenkäs se nyt olikaan: tuliko heille sitten lopulta kiire seimelle? Taisipa evankelista Luukas tosiaan kertoa, että nuo arjen ahertajat – ilosanoman kuultuaan – lähtivät kiireesti seimelle, tapaamaan Vapahtajaa.

Taidanpa käydä kirkolla vilkaisemassa seimiasetelman paimenia kedolla. Jokohan Pyhä perhe lähestymässä...Jospa siinä ikkunan ulkopuolella tuijotellessa asettuisi minuunkin levollisuus ja tuntu, että matkalla olen jo minäkin … matkalla kohti jouluiloa.

Hetu

PS. Perinteinen seimi, joulua kohti muuttuvine asetelmineen, ihailtavissa Munkkiniemen kirkon ikkunassa loppiaiseen asti.

PPS. Oman matkansa seimelle voi aloittaa vaikkapa kuuntelemalla Toivontuottajien Jouluradiota, laulamalla Kauneimpia joululauluja kirkossa tai tulemalla Tuomaanpäivänä Munkkivuoren kirkkoon katsomaan ”Valon lasta”.

Pyhän peilauksia

Marraskuu 2011



Olin hiljaisuuden retriitissä. Ei ollut mitään pakkoa ajatella jotain erityistä. Ei ollut velvollisuutta saada aikaan jotain. Sai antaa ajatusten kuljeksia. Sai itse kuljeksia. Sai, ei ollut pakko. Oli hyvä olla Pyhän puhuteltavana.

Annoin ajatusteni kierrellä ja kaarrella, poukkoilla ja pelmahdella. Pikkuhiljaa ne hidastivat vauhtiaan. Huomasin mietteideni olevan kuin järvenpinnan kuvajainen – joskus yhtä kirkkaita kuin syksyn viimeisten vahvojen värien toistuminen vedenpinnassa ja seuraavana aamuna kuin sumu, joka viipyili tuntitolkulla tehden maiseman pehmeäksi ja lempeäksi.

Noiden kuvajaisten kirkkautta ja tuon utuisuuden levollisuutta olen kantanut toista viikkoa mukanani arjessa. Arkinen askel on useammin ollut hiukan normaalia hitaampi, mieli hiukan tavallista keveämpi tai kenties selkeämpi.

Nuo loppusyksyn kuvajaiset, kirkkaat ja utuiset, mielessä on ollut hyvä aloittaa marraskuuta, odotella kuurankukkia ikkunoihin ja sytyttää pyhäinpäivänä kaipauksen ja toivon kynttilöitä.

Hetu

maanantai 17. lokakuuta 2011

Hitauden häivähdys



Olen miettinyt keventämistä, pelkistämistä, yksinkertaistamista, hidastamista. Kaikkea tätä haluan. 
Haluan oppia keventämään turhia murheita. Haluan työpöydälleni tekemättömyyksien paperipinojen sijaan puhdasta pintaa, johon väljästi mahtuu tyhjä paperi täytettäväksi tulevien päivien unelmilla. Haluan vähentää kiireistä kulkuani ja hengittää syvään levollisuutta.

Kaikkea tätä halutessani huomaan, että juuri tuohon suuntaanhan minä joka päivä kuljen. Pitkin syksyä olen jokaiseen päivääni saanut mahtumaan pysähdyksiä. Paperikori on täyttynyt silloin tällöin hoidetuista tai vanhentuneista. Aamunsarastusta olen ikkunastani tuijotellut pitkään ja iltakävelyllä taivaanrannan sinipunasävyiset pilvet ovat saaneet askeleeni hidastumaan.

Jaksaisimpa kantaa tätä keventämisen mielialaa sisälläni pitkälle kaamokseen. Osaisimpa levollista mieltäni levittää ympärilleni. Muistaisinpa hidastaa, kun kohdalla on toinen levollisuutta tarvitseva.

Hidastelija-Hetu



maanantai 19. syyskuuta 2011

Luottamuksen ilo



Tapasimme pitkästä aikaa, minä ja kaimani Hertta. Ensimmäisen katseen verran ujosteltuaan hän tarttui käteeni ja ryhtyi viemään – hänellä oli jotain näytettävää, seuraavassa käänteessä jotain selitettävää ja kohta perään leikkiinkutsu. Tuntui hienolta olla tuon seitsemän vuotiaan isotäti. 

Mietin, mistä välillemme olikaan syntynyt tuo vahvalta tuntuva luottamus. Niin kovin harvoin olimme tavanneet ja niin vähän oli meillä silloinkin ollut mahdollisuus yhteisiin puuhasteluihin.

Jospa tuo ajatus vähästä onkin minun – aikuisen. Ehkäpä tuon veljeni tyttären tyttären mielestä meillä joka kerran tavatessamme olikin ollut käyttössämme kaikki aika – niin runsas, että se on riittänyt myös tuon välillämme ilmenevän luottamuksen syntymiseen. Ehkäpä.

Pikku-Hertasta ja kaikista muistakin pienistä sukulaisistani iloitsen.

Hetu, 
kerran itsekin 
Pikku-Hertaksi kutsuttu


maanantai 5. syyskuuta 2011

Kutsuttuna pyhään tehtävään


Kolmena peräkkäisenä sunnuntaina olen osallistunut konfirmaatiomessuun – niistä kolme erilaista näkökulmaa:

Lapin riparin konfirmaatiossa istuin takapenkissä, osallistuin tavallisena seurakuntalaisena (Onko sellaisia?) messuun ja mietin, miten nuorten läheisille onkaan tärkeää saada tallennetuksi – ei vain omiin muistikuviin, vaan myös kameran linssin kautta – nämä pyhät hetket, siunaukset ja ensimmäiset ehtoolliset.

Korpirauhan riparin konfirmaatiossa olin itse siunaamassa nuoria. Jokaisen kohdalla painoin käteni pään päälle vahvasti ja koin olevani välittämässä pyhää siunausta juuri tälle nuorelle.

Viime sunnuntaina Bergvikin konfirmaatiossa olin avustajana ehtoollisen jaossa. Vahvasti minua säväyttivät alttarilta kaikuneet sanat vanhemmille, kummeille ja seurakuntalaisille (joka minäkin tässä Munkkiniemen seurakunnassa olen): ”Nämä nuoret tarvitsevat ihmisiä, jotka rukoilevat heidän puolestaan ja auttavat heitä kasvamaan kristittyinä.” Tuo tehtävä on siis annettu myös minulle. Jumala minua siinä auttakoon.

Hetu

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Pyhän häivähdyksiä koulutiellä


Miltä tuntuu mennä ensimmäiselle luokalle kouluun? Mitä ajattelee seiskaluokkalainen ensimmäisenä koulupäivänä uuden koulun pihalla? Näitä ekakertalaisen mietteitä olen yrittänyt parin viime viikon kuluessa kuullostella.

Ekaluokkalaisten kouluun lähtevien siunauksessa Munkkiniemen kirkossa oli puhetta suojelusenkeleistä ja siitä, miten Jumala on luvannut pitää meistä huolta. Aamuisin olen rukoillut mielessäni autoilijoille kärsivällisyyttä, että malttaisivat olla hurstelematta, että hidastaisivat hyvissä ajoin ja että antaisivat selvästi tietä erityisesti näille keltalakkisille ekaluokkalaisille. Pienet koululaiset vasta harjoittelevat kulkemaan turvallisesti liikenteessä.

Seiskaluokkalaiset ehkä jo osaavat liikenteestä selvitä, mutta miten mahtavat selvitä uuden ison koulun haasteista – sokkeloisista käytävistä, alati vaihtuvista luokkahuoneista, monista opettajista, sadoista koulutovereista tai siitä, ettei uudessa koulussa ole yhtään ystävää. Näillekin nuorille olen pyytänyt Jumalan siunausta. Tuon siunauksen välikäsinä saattavat olla nuo kuvassa taka-alalla näkyvät punapaitaiset … tukioppilaat, joiden tehtävänä on olla ”seiskojen suojelusenkeleitä”.

Kenelle sinä voisit olla ”suojelusenkelinä”? Kenen elämään voisit heijastaa Pyhän häivähdyksen?

Hetu

lauantai 21. toukokuuta 2011

Puistotien sipulit kukkivat taas!


Mustarastaan laulua kuuntelin parvekkeen ovella pitkään eräänä toukokuun iltana. Seuraavana  päivänä näin hiirenkorvat pihan koivussa. Sitten havaitsin kuusenkerkkien vaaleanvihreät kasvustot. Västäräkin olin nähnyt keikailevan jo aikapäiviä sitten. Lopulta oli vuorossa kevään ensimäiset puukioskikahvit. Pieniä pyhän häivähdyksiä kotinurkilla arjen keskellä.

Lopulta eräänä päivänä muistin tarkistaa Puistotien sipulikasvustot: Kukassa tänäkin keväänä! Näitä puiden väleissä sinnitteleviä sipulikukkaplänttejä olen minäkin ollut istuttamassa. Muistan sen nautinon, kun noita erikokoisia sipuleita sai jokainen istutustalkoissa mukana oleva pistellä multaan ihan omalaisiinsa rykelmiin. Eikä ainakaan minulla ollut hajuakaan siitä, mitä sipuileita olin punkemassa vastakäännettyyn multaan.

Eivät talven valtavat lumikinokset eivätkä holtittomasti ajoväylien ulkopuolelle pysäköijät ole pystyneet tänäkään keväänä tuhoamaan kokonaan noita pieniä kukkapenkkejä. Taas niistä punkee ylös monenkirjava kukkaloisto. Ihanaa, että joka kevät on lupa ihastella samoja asioita, vuodesta toiseen toistuvia Luojamme pieniä ihmeitä.

Munkinseutu 17.5.2011

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Pyhän häivähdyksiä pääsiäismunissa


Lapsuuteni pääsiäiseen kuuluivat värjätyt kananmunat. Pääsiäispyhien yhteinen leikki oli munanvieritys ja siihen tarvittiin reilusti erivärisiä ja toisistaan erottuvia kananmunia. Tuo leikki ei nykyisin ole välttämättömyys pääsiäisessäni, mutta munienvärjääminen ja koristelu on. Kuljettuani hiljaisen viikon kuluessa lukemattomia kertoja ”Ristin tiellä” kertoen Jeesuksen matkasta kohti Golgataa pienille ja isommille nautin pääsiäislauantain melkein-mitään-tekemättömyydestä, johon kuuluu vain tuo munien värjääminen. Pitkän paaston jälkeen ollaan ilon ovella – kun piirtää ensimmäisen Kristus-monogrammin punajuurilla värjäytyneeseen vaaleanpunaiseen pintaan tai ylösnousemuksen auringon sinisen kuoren kylkeen, tuntuu että ympärillä häivähtää pyhä – pääsiäisaamun riemu on jo totta.

Hyvää pääsiäisaikaa … helluntaihin asti!

Hetu

Munkinseutu 30.4.2011

Häivähdys kevään keltavihreää



Kummastelua täynnä tämä kevät. Takana talvi, jolloin pakkasesta ja lumikinoksista ei meinattu selvitä. Ja nyt kevät tulla tupsahti, jotenkin taas yllättäen ja uskomattoman nopeasti. Hanget humahtivat ikäänkuin pois sulaen parin päivän vesisateen myötä. Kinoksien alta paljastunut tumma maa on alkanut vihertää. Mutta millä tavalla tämä kevät tällä kertaa aloittakaan kukkimisensa, sitä lauantaina ihmettelin.

Jo kaukaa puistokäytävää pitkin kulkiessani ihastelin Munkkivuoren kirkon kulmalla keltaisena ja vihreänä levittyvää loistoa. Kadun toiselle puolelle ehdittyäni häkellyin tajutessani, ettei kyse ollutkaan kukkivasta keväästä. Liekö tuo kasvusto narsisseja vai tulppaaneja – se selvinnee pääsiäiseen mennessä. Nyt kuitenkin kaikki olivat vasta nuppua tekemässä. Keltaiseen väriin olikin syynä se, että noista kukkavarsista puolet oli ollut vielä hetki sitten lumikinoksen peittämiä ja siten vailla mahdollisuutta tuottaa lehtivihreää. Näin ainakin minä päättelin. Perin kummalliselta ja samalla viehättävän aurinkoiselta tuo kadunkulman kukkapenkki kuitenkin näytti. 

Uskomatonta Luojamme huumorintajua, siltä minusta tuntui, kun pysähdyin napsimaan kuvia tuosta väriloistosta. Taidanpa seurailla tuota nurkkakukkapenkkiä kulkiessani tällä hiljaisella viikolla ehkä useampaankin kertaan tuohon kirkkoon – ehkä sen kukkaan puhkeaminen ja värien vaihtuminen onkin tämän pääsiäisen saarna, jonka myötä voi oppia jotain Jumalasta ja hänen töistään tässä maailmassa.

Munkinseutu 19.4.2011

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Häivähdys pyhää roskiksen peilikuvassa


Sunnuntai-illan levollisuutta kappelin takapihalla – ensi syksynä tässä jo uuden koulun ja päiväkodin etupiha. Nyt vielä kuralammikon keskellä harmaa boksi kyljessään teksti ”sekajäte”, siirtolavan takana jos jonkinmoisia pinoja, pressuja ja palkkeja. Mahtaako tämä röykkiö olla menossa jo kaatopaikalle vai vielä hyötykäyttöön vieressä olevalle rakennustyömmaalle?

Mieleeni nousee se hyvien tavaroiden paljous, jonka olen viimeisen parin viikon aikana havainnut säännöllisesti käyttämissäni harmaissa roskislaatikoissa. Vastaan on tullut mm. farkut, rullaluistimet, matkalaukun ja untuvatakki. Uskomatonta haaskausta on laittaa tällaisia erinomaisen ehjiä, toimivia ja siistejä tavaroita kaatopaikalle menemään. Pyhän häväistystä pyhän häivähdyksen sijaan.

Tuijottelen harmaan boksin peilikuvaa sulamisvesilammikon pinnassa. Kumpa sillä joukolla, joka tällä tulevalla koulunpihalla leikkii, olisi nykyisiä aikuisia enemmän viitseliäisyyttä huolehtia Jumalan pyhästä luomakunnasta.

lauantai 26. maaliskuuta 2011

Juuri tällaiseksi luotu

Monesti mietityttää, että mikä minussa on sitä, mitä muut pitävät itsestään selvästi arvokkaana, mutta itse en huomaa tai osaa pitää tärkeänä. … Välillä epäilen, että onkohan minusta mihinkään, kun tuntuu niin saamattomalta …

Sitten taas kuulen jonkun sanovan, että juuri tuollaiset suupielet sinulla, aina leveässä hymyssä … tai että, nuo kyllä ovat kasvot, joista näkee, että hän on nauranut paljon … mistä sen nyt voi nähdä? … ja erään kerran joku ihmettelee, että ihanko yksin olet tämän kaiken laittanut? Nii-iin, ihan olen yksin tehnyt, osaanhan minä.

Jumalan kuva, minäkin, kun vain sen ottaisin todesta. Minä juuri, ihan tällaisena, kaikkineni – ihanuuksineni ja puutteineni. Tätä hämmästelen enkä meinaa uskaltaa uskoa todeksi. Juuri tällaiseksi luotu, näitä puuhia tekemään, tätä saamaan aikaan ja toisaalla hellitämään, kun ei ole aikaa tai voimia.

Kuin taivaan lahjana meille annettu nämä viikot ennen pääsiäistä, paastoviikot, joiden myötä todellakin lupa keventää, jättää väliin, aloittaa alusta, päästää irti, jotta olisi tilaa tehdä hyvää – toki toiselle, lähimmäiselle, mutta myös itselleen. Silloin – luulen niin – häivähtäisi Pyhä lähelläsi, sisälläsi, sinusta ja sinuun.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Pyhän häivähdys kotiladulla



Sukset jalkaan korttelin takanurkalla, muutama veto mäkeä alas ja jo on valmis hiihtolatu edessä. Kauaa ei tarvitse tällä kotiladulla lykkiä, kun jo mieli alkaa asettua. On tilaa pyhän häivähdykselle: jo on tänä talvena Luojamme lumivarastosta liiennyt tänne maan päälle riittämiin valkeaa lunta, joka nyt kevätauringossa kimaltelee silmät sikkaralle.
Kotiinpalatessa tuijottelen varjoani ja sitten katse nousee: Minkälaisia hiihtoja elämässä edessä tuolla pienellä hiihtäjällä, joka juuri on tulossa ladulle? Monenko puistonlaidan ikkunan takana joku tällaisena kevättalven päivänä istuskelee ja toivoo, että vielä pääsisi keväthangille?

Tässäkö alkavan paastonajan haasteeni: vapauttaa aikaa jostakin ei niin tähdellisestä ja lähteä latukaveriksi kokemattomammalle tai tarjota käsikynkkää ja levollista kävelyretkeä sille, joka ei ladulle enää pysty.
8.3.2011

Patsaan pinnassa häivähdys pyhää


Miten moninaisesti lumi takertuukaan tuon patsaan pintaan. Pitkin talvea kaaren ulkopinta on välillä ollut tasaisen valkea, toisinaan hauskasti nypyliäinen ja joskus aivan paljas ruosteenruskea. Miltä se mahtaa näyttää hiirenkorvien vaaleanvihreää vasten tai keskikesän paahteessa? Voikohan sen varjosta kesällä tarkistaa ajankulun kuin aurinkokellosta? Istuvatkohan naakat sen huipulla syysillassa?

Vasta viime lokakuusta tuo Vapaaheitto on tuossa koulun pihalla kohonnut. Nyt jo tuntuu kuin se olisi aina ollut. Siinä se tönöttää, arkisena ja samalla jotenkin juhlallisena – raudanlujana ja samalla herkistävänä. Herkkyyttä ei niinkään itse patsaassa, vaan enemmän siinä, miten säiden vaihtelut, lumi ja sade, paiste ja tuuli muuttavat teoksen ulkokuorta. Patsaan pinnassa häivähdys pyhää, luomakunnan Luojan herkkiä luomuksia.
18.2.2011

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kaikenlaisia kakkupaloja


Yhdellä lautasella yhdenlaisia, toisella toisenlaisia … kakkupaloja Yhteisvastuun hyväksi, nuorten yksinäisyyden torjumiseksi. Mietin, mistä yksinäisyys syntyy – samanlaisuudesta vai erilaisuudesta, erilaisuudesta minkä suhteen, samanlaisesta kuin tällä lautasella vai tuolla toisella?

Kaikki nuo YV-lounaan kahvikakut tulivat syödyiksi, maistuivat lounasväelle – yhtäkään niistä ei hyljeksitty. Olisipa yhä enemmän tällaista meidän keskinäisissä suhteissammekin. Ei pidettäisi yhtä rumana tai outona kakkupalana, vaan maistettaisiin, tutustuttaisiin ja tarvittaessa siloteltaisiin tomusokerilla.

Ovatpa kaikki nuo erilaiset kakkupalat sievästi pitsisen puhtaan liinan päällä. Jokainen yhtä huolella aseteltu … kuin me ihmiset hyvän Jumalan kämmenellä - kaikki me, erilaiset, samanlaiset, kuorutetut ja paljaat. Jokainen meistä Jumalan kuva, luotu yhteyteen toistemme kanssa. Jokaisessa meissä häivähdys pyhää, sittenkin.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Häivähdyksiä Laajalahdella


Laajalahden pintaa peittää jo melkoisen paksu jää. Annan katseeni lipua pitkin utuisia rantoja ja laajaa tasaista lumikenttää. Lepoa silmille, lepoa sielulle, maisema huokuu hiljaisuutta. Katseeni palaa avoimelta lahdelta rannan tuntumaan ja pysähtyy laiturin päähän, ajatukseni avannon pulputtavaan vedenpintaan. Mieleeni nousee uusi seurakuntamme ja sen alkutaipaleen moninainen pulputus.

Ajatukseni alkavat ponnahdella mielenkiintoisesti. Jos tämä merenlahti olisi osa Jumalan maailmanlaajaa kirkkoa ja tämä ranta meidän uusi seurakuntamme, niin mikä siinä seurakunnassa olisi se pumppu, joka tuon avannon pitää sulana, ja mitä kuvaisi laituri tai tuo polku tuossa rannalla. Mitä turvaamaan seurakunnassa tarvittaisiin punaiset varoitustolpat ja puna-keltainen lippusiima? Entä miksi tarvitaan avanto? Ja miltä tämä seurakuntaranta näyttäisi ensi kesänä?

Huh, pelkkää poukkoilua tuntui tuo ajatuksenjuoksu avantoa tuijottaessani olevan. Käänsin katseeni takaisin Laajalahdelle, utuisen merenlahden yllä repeilivät pilvet päästäen keskitalven auringonsäteet häivähdyksen lailla valaisemaan maisemaa. Sujuttelen suksineni jäälle ja jatkan kohti seuraavaa laituria. Mieleni valtaa levollisuus – pyhä häivähdyksen tavoin hiipii sisimpääni ja saa minut uskomaan, että yhä kuljemme hyvän Jumalan johdattamina, tässäkin seurakunnassa.

Hetu

torstai 13. tammikuuta 2011

Joulupyhien häivähdyksiä vielä

Joulunpyhistä viimeisinkin, loppiainen, oli viime viikolla. Siirsin silloin eteisen lipaston päällä olleet kamelit olohuoneeseen lähelle kansakoulussa tekemääni seimiveistosta. Ehtivätpä siis itämaan viisaatkin jo Beetlehemiin. Juhlamieltä ja pyhän tuntua on riittänyt reilusti yli vuoden vaihteen. Jotenkin ei mieleni ole vielä päässyt kunnolla aloittamaan arkista uutta vuotta. Siihen on syynsä: olen yrittänyt totutella uuteen seurakuntaani. Ehkä nyt, kun uuden Munkkiniemen seurakunnan juhlamessu ja perustamisjuhla on vietetty, pääsen kiinni arkisiin toimiin. Niiden keskelle pyydän siunausta, että osaisin olla pyhän palveluksessa. Olisinpa kuin Beetlehemin paimenet tai itäisten maiden viisaat, jotka lähtivät viemään ilosanomaa kaikkeen maailmaan. Osaisinpa edes heijastaa pyhän häivähdyksiä lähelleni.

Siunattua vuotta 2011

Hetu

PS. Pyhän häivähdyksiä olen nyt kirjoitellut vuoden verran. Ne on julkaistu joka toinen viikko ilmestyvässä Munkinseudussa sekä tässä. Näin jatkossakin.