Olin hiljaisuuden retriitissä. Ei
ollut mitään pakkoa ajatella jotain erityistä. Ei ollut
velvollisuutta saada aikaan jotain. Sai antaa ajatusten kuljeksia.
Sai itse kuljeksia. Sai, ei ollut pakko. Oli hyvä olla Pyhän
puhuteltavana.
Annoin ajatusteni kierrellä ja
kaarrella, poukkoilla ja pelmahdella. Pikkuhiljaa ne hidastivat
vauhtiaan. Huomasin mietteideni olevan kuin järvenpinnan kuvajainen
– joskus yhtä kirkkaita kuin syksyn viimeisten vahvojen värien
toistuminen vedenpinnassa ja seuraavana aamuna kuin sumu, joka
viipyili tuntitolkulla tehden maiseman pehmeäksi ja lempeäksi.
Noiden kuvajaisten kirkkautta ja tuon
utuisuuden levollisuutta olen kantanut toista viikkoa mukanani
arjessa. Arkinen askel on useammin ollut hiukan normaalia hitaampi,
mieli hiukan tavallista keveämpi tai kenties selkeämpi.
Nuo loppusyksyn kuvajaiset, kirkkaat ja
utuiset, mielessä on ollut hyvä aloittaa marraskuuta, odotella
kuurankukkia ikkunoihin ja sytyttää pyhäinpäivänä kaipauksen ja
toivon kynttilöitä.
Hetu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti