Pari iltapäivää sitten avasin hiihtokauteni - sukset kellarista, monot jalkaan ja kohti latuja. Aamupäivän kipakka pakkanen alkoi hellittää ja ilma ikäänkuin samentui hienon hienosta lumisateesta. Puiston laidalle sujuteltuani havahduin kuuntelemaan kirkonkelloja. Niiden vaiettua oli aivan hiljaista. Kuuntelin ja nautin. Taustalta humisi toki moottoritien ääniä, mutta kun ne ikäänkuin sulki mielestään, oli todella hiljaista. Ei tuulen huminaa eikä koiran haukuntaa, oli vain levollisuus, lumen hiljainen leijunta, auringon hohka utuisella etelätaivaalla eikä minulla kiire mihinkään. Ihana, pyhä hiljaisuus.
Vihdoin suksien suihkiessa ladulla
eteenpäin huomasin yhä kuullostelevani tuota hiljaisuutta. Mietin,
mikä merkitys sillä on, että kuulee hiljaisuuden, etsii sitä ja
osaa siitä sitten myös nauttia. Edellisenä päivänä minulla oli
eräälle kutosluokalle viimeinen vuorovaikutustaitojen tunti.
Mietimme, mitä olimme parin kolmen viikon aikana oppineet, ja yksi
pojista kysyi: ”Miksi on tärkeätä opetella kuuntelemaan
hiljaisuutta?” Olimme todellakin harjoitelleet minä-viestien,
tunteiden tunnistamisen ja sanojen ymmärtämisen lisäksi muun
muassa hiljaisuuden kuuntelemista.
En enää muista, mitä tarkalleen
ottaen vastasin. Sitä kuitenkin vakuutin, että hiljaisuuden
kuunteleminen on hyödyllistä. Uskon vakaasti siihen, että
hiljaisuuden kuuntelemista on myös hyvä harjoitella. Kun välillä
antaa ympärillään tilaa hiljaisuudelle, kuulee herkemmin toisten
puheen. Hiljaisuudessa on mahdollisuus kuunnella myös itseään.
Näiden lisäksi hiljaisuus antaa tilan myös Pyhän puhuttelulle.
Ihana, pyhä hiljaisuus.
Hetu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti