Elämä on lahja

Päätös häivähdysten ja tämän blogin jatkamisesta tuntuu hyvältä. Pyhän häivähdysten alkuaikoina tein kuvista ja teksteistä pieniä tauluja nuorisotilamme Vintin seinälle. Yhtä kiinnittäessäni eräs nuorista sanoi, että nuo häivähdykset hän lukee aina - sillä tavalla arjen kiireeseen tulee pieni pysähdys ja usein niistä saa jotain pidempäänkin pohdiskeltavaa. Ne ovat olleet hänelle pyhän kosketus arjessa. Tuosta palautteesta iloitsin erityisesti silloin. Tämän vuoden ensimmäisestä Häivähdyksestäni, joka julkaistiin Munkinseudussa tammikuun alussa, sain mukavia kommentteja ja heti juttutarjouksen, joka nyt tässä Häivähdyksenä. Iloitsen siitä, että Pyhän häivähdykset jatkuvat - ja odotan jo seuraavaa jutunjuurta, kuvaehdotusta tai häivähdyksen kirjoittajaa.

 

Hetu

 

Elämä on lahja

Vuosia sitten – ehkä kymmenen – odotin tuloksia: että onko se sitä vaiko ei. Aika sitä odotellessa oli pitkä ja raastava. Kuljin – mietin ja hermoilin. Koskaan elämässäni en ollut tuntenut itseäni niin pohjattoman yksinäiseksi tässä minua ympäröivässä marraskuun mustassa maailmassa. Kenellekään en osannut edes puhua.

En ole ahkera kirkossa kävijä – mutta eräänä keskiviikkoiltana naisteologi piti iltahartauden. Hänen puheensa oli jotakin tähän tyyliin: ”Joku odottaa juuri tuloksia …”. Pois lähtiessäni olin aika mykistynyt ja ihmeissäni. Hän puhui tietämättään juuri minulle. Puheessaan hän antoi myös ymmärtää, että asiani hoituvat. Parin päivän kuluttua tulivat tulokset ja hyvät. Tunnereaktiotani siitä on mahdoton kuvata – sanoisin mahtava.

Elämämme on suuri lahja – ainutlaatuinen ja kaunis ….

Ulla Hellman

Pyhän häivähdykset eivät loppuneetkaan

Pyhän häivähdys -tekstejä olen kirjoitellut kolme vuotta. Tekstit ja kuvat on julkaistu Munkinseutu-lehdessä. Jossain vaihessa niistä syntyi myös tämä Arjestapyhiin-blogi. Halusin tällä tavoin osallistua Suomen ev.lut.kirkon Pyhä-teemavuosien 2010-2012 toteuttamiseen. Nyt nuo teemavuodet on eletty ja tämä kirjoittelu olisi voinut päättyä.

Näiden kolmen vuoden aikana olen kuitenkin saanut silloin tällöin kuulla, että näiden häivähdysten teksti tai kuva on puhutellut, pysäyttänyt arjessa Pyhän äärelle. Olisi mukava saada palautetta jatkossakin. Itselleni pyhän häivähdysten äärellä pysähtyminen on ollut antoisaa ja pysähdysten tekstiksi muokkaaminen haastavaa. Olen nauttinut tutkiessani kameran linssin takaa kotiympäristöäni ja etsiessäni kuvattavaksi pieniä yksityiskohtia, joissa häivähtää pyhä.

Niinpä Pyhän häivähdykset jatkuvat. Jatkossa niitä toivoisin muidenkin kirjoittelevan Muutama Munkkiniemen seurakunnan työntekijä on jo lupaillut. Mahtaisiko seurakuntalaisista löytyä joku halukas? Kuvaajan nimikin voi välillä vaihtua. Toivon, että muutama lukija rohkaistuisi kertomaan minulle, millä tavalla pyhä on hänen arjessaan häivähtänyt. Siitä saattaisin seuraavan jutun kirjoittaa. Joku voisi tarjota käyttööni kuvan, jossa pyhä jotenkin on arkisesti näkyvissä.

Kiitän tähän asti saamastani palautteesta. Tervetuloa jatkossakin kanssani jakamaan pyhän häivähdyksiä arjessa. Palsta jatkuu Munkinseudussa ja jutut ilmestyvät tähän blogiin samoilla tienoilla, kun lehti ilmestyy - joka toinen viikko.

Häivähdyksen pyhää koen jo siinä, että saan tällaista palstaa pitää yllä. Kiitos Munkinseutu-lehden toimitukselle mahdollisuudesta ja sekä lehden että blogin lukijoille.

Hetu Saarinen

Munkkiniemen seurakunta

hetu.saarinen@evl.fi

Enkeleitä on

Viime vuonna esitin joulukuvaelmassa enkeliä, ensimmäistä kertaa elämässäni. (En ainakaan muista koskaan aikaisemmin päässeeni tuohon rooliin.) Olin se enkeleistä, joka ilmoitti ilosanoman kaikelle kansalle. Osasin vuorosanat ulkoa harjoittelemattakin, esiintymispelkoa ei minulla ole ja kantavan äänen olen kait saanut syntymälahjaksi. Homma tuntui siis helpolta, silti kuitenkin jännitti: onnistunko, osaanko, olenko tehtävääni sopiva?.

Tämän vuoden enkelihaasteeni oli seimikuvaelman ”henkarienkelin” valmistaminen. Tämä enkelitehtävä jännitti enemmän kuin viimevuotinen. Jännitin sitä, saanko enkelin valmiiksi ajoissa, ja sitäkin, minkä näköinen siitä mahtaa tulla. Mietin: kelpaako se?.

Kun henkarienkeli oli valmis, tutkistelin sitä. Olisin halunnut, että enkelilläni ei olisi ollut niin iso pää. Silmätkin sillä olivat kovin kaukana toisistaan ja nenä ihan liian littana. Suuta en tohtinut edes ryhtyä kirjailemaan.

Siinä vaiheessa mielessä häivähti pyhä - kuin olisi enkelin siipi hipaissut: Tuollainen siitä tuli ja sellaisena se varmasti palvelee oivallisesti siinä roolissa, joka sille on varattu.

”Tahtoisin toivoa sinulle, jotakin oikein hyvää.

Enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea hyvää.”

Hetu

Adventtikynttilät ja pyhät pysähdykset

Kynttilöitä olen tähän kaamokseen jo sytytellyt … ja pysähtynyt tuijottamaan liekkiä. Ensi sunnuntaiksi etsin esiin kynttilänjalat, joissa on paikka neljälle. On aika sytyttää ensimmäinen adventtikynttilä. Mielen matka jouluun on alkamassa.

Tänäkin vuonna toivon tuolta matkalta – adventtiajalta – paljon levollisia hetkiä, joissa on tilaa antaa oman mielen rauhottua ja joissa on aikaa olla läsnä toisille. Toivon, että tuo aika sisältäsi paljon hyvää touhuamista, johon liittyy muistamista, makuja, tuoksuja ja toisille jaettavaa.

Pyhiä pysähdyksiä, kynttilöiden liekkien lämpöä ja siunattua adventtiaikaa!

toivottaa Hetu

Arkisia ajatuksia - pyhämietteitä

Näin ne kulkevat elämässäni - arki ja pyhä käsikädessä. Joskus toinen selvästi askeleen edellä tai portaan verran ylempänä. Vuoroin kummastakin tunnen saavani voimaa ja virkistystä. Arkinen touhuaminen tuntuu välillä niin hyvältä: on mukava saada tehdyksi tavallisia asioita – tiskit tiskattu, petivaatteet tuuletettu, roskat viety ja jääkaapista laitettu ruoaksi ne juurekset, jotka siellä jo pitkään olivat odottaneet valmistelua.

Välillä taas on saatava olla kuin olisi pyhä – olla niin, ettei juuri touhua mitään eikä yritä saada aikaiseksi; pyhän viettäminen on leppoisuutta ja verkkaisuutta, päiväunet keskipäivällä, peiniä herkkuja päiväkahvin aikaan. Sitäkin se on, että lähtee kirkkoon tai kuuntelee jumalanpalveluksen radiosta – pysähtymistä Pyhän äärelle, lepopäivän pyhittämistä.

Lapsuudessani pyhä näkyi keittiön kerniliinan päälle levitettynä valkoisena kangasliinana. Sunnuntai erottui arjesta siinä, että lankapuhelin (silloin ei vielä ollut kännyköitä) ei juurikaan soinut eivätkä pihakaverit soitelleet ovikelloa ja kutsuneet ulos leikkimään. Pyhänä ei tehty käsitöitä eikä siivottu. Pyhäpäivä oli erilainen kuin arkipäivä.

Omaan elämääni kaipaan tuota lapsuuteni pyhän leppoisuutta. Haluaisin ihan tavallisenakin sunnuntaina levittää valkoisen liinan pöydälle ja sytyttää kynttilän kahvipöytään. Jos en onnistu tekemään sitä vielä nyt marraskuussa, lupaan ainakin ensimmäisenä adventtina tuon toiveeni toteuttaa.

Arkeeni olen syksyn mittaan onnistunut jo monta kertaa tuomaan pilkahduksen pyhän levollisuutta. Olen hidastanut askeltani ja pysähtynyt kuuntelemaan, katselemaan ja tutkimaan. Hävähdyksen pyhää olen tuolloin saattanut aistia maahan leijuvassa vaahteranlehdessä, ohikulkijan askelten kopinassa, saamassani hymyssä tai lintujen loppusyksyn sirkutuksessa.

Pyhän pilkahduksia toivotan sinunkin arkeesi.

Hetu

Enemmän kuin häivähdys

Istuin pöydän ääressä ja kirjoittelin ystävien sanelemana reseptejä ruutuvihkoon. Muutama muukin istuskeli lähellä, joku nojatuolissa, toinen leppoisasti sohvalla. Oli Akkain viikonloppu. Kait jo kahdenkymmenen vuoden ajan olemme ystäväporukan, ”akkain”, kanssa viettäneet yhden lokakuisen viikonlopun jonkun mökillä. Nyt oltiin taas koolla, oli purkitettu kolme valtavaa kurpitsaa ja tehty herkkuja omenista. Perinteinen viikonlopun aikana toteutettujen herkkuruokien reseptienkirjoittelu oli menossa.

Jostain nousi ajatus siitä, että nuo reseptithän voitaisiin koota blogiksi. Silloin ei tarvitsisi ihmetellä, missä se sähköpostiviesti, jossa tämän vuoden reseptit. Tarjouduin blogin rakentajaksi ja kerroi samalla Pyhän häivähdys -blogista, johon olen koonnut jo kolmatta vuotta näitä Munkinseudussa julkaistuja häivähdyksiä.

Enemmän kuin häivähdys pyhää, 

totesi vanhin porukastamme, on tässä viikonlopussa. 

Siinä jo herkesi kyynel minunkin silmäkulmaani. Sohvalta toinen – hetken hiljaisuuden jälkeen – totesi: Saa olla oma itsensä … Ei tartte olla mitään muuta …

Jäin miettimään, mitä kaikkea itsekin olen tuon porukan kanssa saanut jakaa ja minkälaisissa elämäntilanteissa saanut lohdutusta tai voinut ilahduttaa toista. Niitä hetkiä, pyhän häivähdystä tai pyhää ystävyyttä täynnä olevia nousi mieleeni monta, monta, monta.

Tuollaista ystävyyttä ja tuollaisia pyhiä hetkiä toivoisin jokaisella elämässään olevan.

Ystävistään iloitseva

Hetu

PS. Akkain reseptit -blogikin on nyt olemassa.

Jumala on jo siellä

- Ei lähetyskentälle lähdetä niin, että pakataan Jumala matkalaukkuun ja mennään sinne jonnekin kertomaan Hänestä.

Näin totesivat Katariina ja Tero kesäkauden alkaessa Munkkiniemen seurakuntatalon pihalla. He olivat Lähetyksen pihajuhlassa esittäytymässä: Tervetuloa, seurakuntamme uudet nimikkolähetit!

- Jumalaa ei voi viedä sinne, missä Hän jo on.

Tämä ajatus tarttui minuun, kun pappispariskunta Katariina Kiilunen ja Tero Massa kertoivat mietteitään lähetystyöhön lähtemisestä. He ovat syksyllä lähdössä Suomen Lähetysseuran lähetteinä tekemään työtä yhdessä Thaimaan luterilaisen kirkon kanssa. He ovat saaneet erityisen kutsun lähteä toiselle puolen maapalloa. Sielläkin Jumala jo on, mutta siellä on paljon niitä, jotka eivät ole vielä kuulleet Jumalasta, joka rakastaa ihmistä ja jota ei tarvitse pelätä.

Lähtijän tehtävä on tärkeä. Yhtä tärkeä on sen tehtävä, joka ei lähde. Ei voi olla lähtijöitä, jos ei ole lähettäjiä. Yksi lähettäjän tehtävä on on rukoilla lähtevien puolesta ja sen työn puolesta, jota tehdään ”siellä jossain”. Tähän tehtävään meidät kaikki on kutsuttu - minut ja sinut myös!

Hetu

(Tämä jäi ilmestymättä kevään viimeisessä Munkinseudussa 11.6.2012, mutta tähän blogiin laitan sen kuitenkin pienellä viiveellä.)