Jaksavatkin joka kevät yllättää ja niin ilahduttaa …
...nuo ensimmäiset valkovuokot.
Olin kyllä jo seuraillut päivittäin, miten ensimmäiset krookukset värittivät talojen seinustaa ja jalkakäytävää reunustavan pensasaidan tummasävyiset pullistuvat silmut eräänä päivänä tunkivatkin esiin vihreää. Olin tuijotellut koivunlatvoihin ja miettinyt, milloin ”ensimmäinen lehti hyppäisi puunoksalle”. Olinpa vain useita viikkoja kuljeksinut pelkästään pitkin jalkakäytäviä ja sitten vihdoin lähdin pois asfaltilta, poluille ja puistokäytäville. Onneksi – huomatakseni, että valkovuokot olivat jo täydessä loistossaan. Miten ne joka kevät näyttävätkin niin ihanilta, valkoisilta, hehkuvilta … joka vuosi sama loisto.
Mieleeni palautui runo valkovuokoista, jotka joka vuosi julistavat sitä samaa: Jumalan luomakunnan pyhyyttä. Toistavat ja toistavat, väsymättä, aina. Noista vuokoista haluaisin ottaa opikseni sen, etten niin herkästi etsisi aina uutta … että uskaltaisin toistaa sitä mitä ennenkin. Osaisinpa samanlaisella valkovuokkojen yksinkertaisella voimalla joka vuosi olla kertomassa alakoululaisille Jumalan olemassaolosta tai välittämässä rippikoululaisille jotain siitä lähimmäisenrakkaudesta, jota haluamme seurakunnassa olla toteuttamassa.
Sunnuntaina illansuussa istuin kirkossa kolmannella penkkirivillä – sillä, missä monesti ennenkin - ja lauloin ”Pyhä, pyhä, pyhä”. Mieleen tulivat nuo valkovuokot. Seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa on paljon tuota vuokkojen viisautta – toistoa vuodesta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Toistuvia pyhän häivähdyksiä kummassakin - polulla ja penkissä.
Hetu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti