Luottamuksen ilo

Tapasimme pitkästä aikaa, minä ja kaimani Hertta. Ensimmäisen katseen verran ujosteltuaan hän tarttui käteeni ja ryhtyi viemään – hänellä oli jotain näytettävää, seuraavassa käänteessä jotain selitettävää ja kohta perään leikkiinkutsu. Tuntui hienolta olla tuon seitsemän vuotiaan isotäti. 

Mietin, mistä välillemme olikaan syntynyt tuo vahvalta tuntuva luottamus. Niin kovin harvoin olimme tavanneet ja niin vähän oli meillä silloinkin ollut mahdollisuus yhteisiin puuhasteluihin.

Jospa tuo ajatus vähästä onkin minun – aikuisen. Ehkäpä tuon veljeni tyttären tyttären mielestä meillä joka kerran tavatessamme olikin ollut käyttössämme kaikki aika – niin runsas, että se on riittänyt myös tuon välillämme ilmenevän luottamuksen syntymiseen. Ehkäpä.

Pikku-Hertasta ja kaikista muistakin pienistä sukulaisistani iloitsen.

Hetu, 

kerran itsekin 

Pikku-Hertaksi kutsuttu

Kutsuttuna pyhään tehtävään

Kolmena peräkkäisenä sunnuntaina olen osallistunut konfirmaatiomessuun – niistä kolme erilaista näkökulmaa:

Lapin riparin konfirmaatiossa istuin takapenkissä, osallistuin tavallisena seurakuntalaisena (Onko sellaisia?) messuun ja mietin, miten nuorten läheisille onkaan tärkeää saada tallennetuksi – ei vain omiin muistikuviin, vaan myös kameran linssin kautta – nämä pyhät hetket, siunaukset ja ensimmäiset ehtoolliset.

Korpirauhan riparin konfirmaatiossa olin itse siunaamassa nuoria. Jokaisen kohdalla painoin käteni pään päälle vahvasti ja koin olevani välittämässä pyhää siunausta juuri tälle nuorelle.

Viime sunnuntaina Bergvikin konfirmaatiossa olin avustajana ehtoollisen jaossa. Vahvasti minua säväyttivät alttarilta kaikuneet sanat vanhemmille, kummeille ja seurakuntalaisille (joka minäkin tässä Munkkiniemen seurakunnassa olen): ”Nämä nuoret tarvitsevat ihmisiä, jotka rukoilevat heidän puolestaan ja auttavat heitä kasvamaan kristittyinä.” Tuo tehtävä on siis annettu myös minulle. Jumala minua siinä auttakoon.

Hetu

Pyhän häivähdyksiä koulutiellä

Miltä tuntuu mennä ensimmäiselle luokalle kouluun? Mitä ajattelee seiskaluokkalainen ensimmäisenä koulupäivänä uuden koulun pihalla? Näitä ekakertalaisen mietteitä olen yrittänyt parin viime viikon kuluessa kuullostella.

Ekaluokkalaisten kouluun lähtevien siunauksessa Munkkiniemen kirkossa oli puhetta suojelusenkeleistä ja siitä, miten Jumala on luvannut pitää meistä huolta. Aamuisin olen rukoillut mielessäni autoilijoille kärsivällisyyttä, että malttaisivat olla hurstelematta, että hidastaisivat hyvissä ajoin ja että antaisivat selvästi tietä erityisesti näille keltalakkisille ekaluokkalaisille. Pienet koululaiset vasta harjoittelevat kulkemaan turvallisesti liikenteessä.

Seiskaluokkalaiset ehkä jo osaavat liikenteestä selvitä, mutta miten mahtavat selvitä uuden ison koulun haasteista – sokkeloisista käytävistä, alati vaihtuvista luokkahuoneista, monista opettajista, sadoista koulutovereista tai siitä, ettei uudessa koulussa ole yhtään ystävää. Näillekin nuorille olen pyytänyt Jumalan siunausta. Tuon siunauksen välikäsinä saattavat olla nuo kuvassa taka-alalla näkyvät punapaitaiset … tukioppilaat, joiden tehtävänä on olla ”seiskojen suojelusenkeleitä”.

Kenelle sinä voisit olla ”suojelusenkelinä”? Kenen elämään voisit heijastaa Pyhän häivähdyksen?

Hetu

Puistotien sipulit kukkivat taas!

Mustarastaan laulua kuuntelin parvekkeen ovella pitkään eräänä toukokuun iltana. Seuraavana  päivänä näin hiirenkorvat pihan koivussa. Sitten havaitsin kuusenkerkkien vaaleanvihreät kasvustot. Västäräkin olin nähnyt keikailevan jo aikapäiviä sitten. Lopulta oli vuorossa kevään ensimäiset puukioskikahvit. Pieniä pyhän häivähdyksiä kotinurkilla arjen keskellä.

Lopulta eräänä päivänä muistin tarkistaa Puistotien sipulikasvustot: Kukassa tänäkin keväänä! Näitä puiden väleissä sinnitteleviä sipulikukkaplänttejä olen minäkin ollut istuttamassa. Muistan sen nautinon, kun noita erikokoisia sipuleita sai jokainen istutustalkoissa mukana oleva pistellä multaan ihan omalaisiinsa rykelmiin. Eikä ainakaan minulla ollut hajuakaan siitä, mitä sipuileita olin punkemassa vastakäännettyyn multaan.

Eivät talven valtavat lumikinokset eivätkä holtittomasti ajoväylien ulkopuolelle pysäköijät ole pystyneet tänäkään keväänä tuhoamaan kokonaan noita pieniä kukkapenkkejä. Taas niistä punkee ylös monenkirjava kukkaloisto. Ihanaa, että joka kevät on lupa ihastella samoja asioita, vuodesta toiseen toistuvia Luojamme pieniä ihmeitä.

Munkinseutu 17.5.2011

Pyhän häivähdyksiä pääsiäismunissa

Lapsuuteni pääsiäiseen kuuluivat värjätyt kananmunat. Pääsiäispyhien yhteinen leikki oli munanvieritys ja siihen tarvittiin reilusti erivärisiä ja toisistaan erottuvia kananmunia. Tuo leikki ei nykyisin ole välttämättömyys pääsiäisessäni, mutta munienvärjääminen ja koristelu on. Kuljettuani hiljaisen viikon kuluessa lukemattomia kertoja ”Ristin tiellä” kertoen Jeesuksen matkasta kohti Golgataa pienille ja isommille nautin pääsiäislauantain melkein-mitään-tekemättömyydestä, johon kuuluu vain tuo munien värjääminen. Pitkän paaston jälkeen ollaan ilon ovella – kun piirtää ensimmäisen Kristus-monogrammin punajuurilla värjäytyneeseen vaaleanpunaiseen pintaan tai ylösnousemuksen auringon sinisen kuoren kylkeen, tuntuu että ympärillä häivähtää pyhä – pääsiäisaamun riemu on jo totta.

Hyvää pääsiäisaikaa … helluntaihin asti!

Hetu

Munkinseutu 30.4.2011

Häivähdys kevään keltavihreää

Kummastelua täynnä tämä kevät. Takana talvi, jolloin pakkasesta ja lumikinoksista ei meinattu selvitä. Ja nyt kevät tulla tupsahti, jotenkin taas yllättäen ja uskomattoman nopeasti. Hanget humahtivat ikäänkuin pois sulaen parin päivän vesisateen myötä. Kinoksien alta paljastunut tumma maa on alkanut vihertää. Mutta millä tavalla tämä kevät tällä kertaa aloittakaan kukkimisensa, sitä lauantaina ihmettelin.

Jo kaukaa puistokäytävää pitkin kulkiessani ihastelin Munkkivuoren kirkon kulmalla keltaisena ja vihreänä levittyvää loistoa. Kadun toiselle puolelle ehdittyäni häkellyin tajutessani, ettei kyse ollutkaan kukkivasta keväästä. Liekö tuo kasvusto narsisseja vai tulppaaneja – se selvinnee pääsiäiseen mennessä. Nyt kuitenkin kaikki olivat vasta nuppua tekemässä. Keltaiseen väriin olikin syynä se, että noista kukkavarsista puolet oli ollut vielä hetki sitten lumikinoksen peittämiä ja siten vailla mahdollisuutta tuottaa lehtivihreää. Näin ainakin minä päättelin. Perin kummalliselta ja samalla viehättävän aurinkoiselta tuo kadunkulman kukkapenkki kuitenkin näytti. 

Uskomatonta Luojamme huumorintajua, siltä minusta tuntui, kun pysähdyin napsimaan kuvia tuosta väriloistosta. Taidanpa seurailla tuota nurkkakukkapenkkiä kulkiessani tällä hiljaisella viikolla ehkä useampaankin kertaan tuohon kirkkoon – ehkä sen kukkaan puhkeaminen ja värien vaihtuminen onkin tämän pääsiäisen saarna, jonka myötä voi oppia jotain Jumalasta ja hänen töistään tässä maailmassa.

Munkinseutu 19.4.2011

Häivähdys pyhää roskiksen peilikuvassa

Sunnuntai-illan levollisuutta kappelin takapihalla – ensi syksynä tässä jo uuden koulun ja päiväkodin etupiha. Nyt vielä kuralammikon keskellä harmaa boksi kyljessään teksti ”sekajäte”, siirtolavan takana jos jonkinmoisia pinoja, pressuja ja palkkeja. Mahtaako tämä röykkiö olla menossa jo kaatopaikalle vai vielä hyötykäyttöön vieressä olevalle rakennustyömmaalle?

Mieleeni nousee se hyvien tavaroiden paljous, jonka olen viimeisen parin viikon aikana havainnut säännöllisesti käyttämissäni harmaissa roskislaatikoissa. Vastaan on tullut mm. farkut, rullaluistimet, matkalaukun ja untuvatakki. Uskomatonta haaskausta on laittaa tällaisia erinomaisen ehjiä, toimivia ja siistejä tavaroita kaatopaikalle menemään. Pyhän häväistystä pyhän häivähdyksen sijaan.

Tuijottelen harmaan boksin peilikuvaa sulamisvesilammikon pinnassa. Kumpa sillä joukolla, joka tällä tulevalla koulunpihalla leikkii, olisi nykyisiä aikuisia enemmän viitseliäisyyttä huolehtia Jumalan pyhästä luomakunnasta.