Pöytäseurueissa häivähdys pyhää

Useamman kerran olen kesäkeleillä jo ehtinyt istahtaa Puukioskilla. Olen moikkaillut tuttuja ja seuraillut sivusilmällä naapuripöydissä istuvia tuntemattomia. Toisinaan olen mennyt Puukkarille jonkun toisen kanssa, joskus ihan yksikseni. Valmiiseen pöytäseurueeseen en ole tainnut vielä tänä kesänä uskaltaa tarjoutua. Kannattaisi varmaankin.

Viime sunnuntaina olin Lähetysjuhlien päätösmessussa. Evankeliumitekstinä oli Jeesuksen kertomus juhliin kutsutuista (Luuk. 14:16-24). Piispa Irja Askola pohti saarnassaan kristittyjen asenteita suhteessa monenlaisiin pöytäseurueisiin, joita Jumalan valtakunnan pidoista löytyy. Noissa pidoissa kaikille on varattu yhtäläiset tarjoilut.

Huomasin tuon saarnan myötä miettiväni näin: Kenet minä huolin kanssani samaan pöytään? Mihin pöytäseurueeseen olen halukas liittymään? Huolitaanko minut mihin tahansa pöytään?

Pyhän häivähdys on tässä:

”Jumalan ruokapöydän salaisuus on siinä, että se avaa asenteemme, ovemme ja kukkaromme. Se suuntaa olemisemme askeleet sinne, missä nälkä, häpeä, pilkkakirveet tai hylkääminen ovat ottaneet ylivallan. … Tähän juhlapöytään kutsutut ja tässä ruokapöydässä ruokitut jakavat kokemansa eteenpäin: Jumalan ruokapöydästä ja kristittyjen kokoontumista leviää eteenpäin vapauden, ilon ja luottamuksen tuoksu!” (Lainaus piispa Irja Askolan saarnasta ”Pitopöytä katettu” 9.6.2013)

Tervetuloa samaan pöytään!

Hetu

........................

Piispa Irja Askolan saarna lähetysjuhlien päätösmessussa

Lähetysjuhlien päätösmessu (linkki uutiseen)

Kiitokset kukkaistutuksista!

Kevät ei tänä vuonna tuntunut millään tulevan. Sitten pikkuhiljaa huomasin yhden enteen yhtäällä, toisen toisaalla … vahvistui usko siihen, että kevät koittaa, lämpö voittaa, lumet sulavat. Niin lopulta – tietysti – kävi ja kevät sai tilaa ensin ovipielien kukkaruukuissa ja istutuksissa talojen aurinkoisilla seinustoilla, sitten ruoho alkoi vihertää ja yhtäkkiä koivuihin ilmestyi hiirenkorvia. Hurjalla vauhdilla maisema muuttumassa kesän vihreäksi.

Ennen tätä tämän vuotista vihreää vallankumousta ehdin nauttia monenlaisista ruukkuistutuksista eri puolilla kotikulmia. Huomasin napsivani kuvia noista kaunistuksista ja seurailevani niiden muuntumista seuraavina viikkoina, kun lämpö lisääntyi, kevätsade kasteli ja alkuun vielä nupullaan olevat aukenivat täyteen loistoonsa. 

Tämä ruukullinen näyttää tänään aivan erilaiselta – yhä upealta ja ilahduttavalta. (Kuva otettu 26.4.2013)

Iloitsen kaikista niistä ihmisistä, jotka olivat nähneet sen vaivan, että ovat noita asetelmia suunnitelleet ja toteuttaneet. Kiitollisuuden häivähdyksiä lähetän teille, te viherpeukalot, taloyhtiöiden puuhaihmiset, kiinteistöhuoltohenkilöt, jotka laitatte kevään kukkimaan jo ennenkuin luonto itsekseen herää täyteen kukoistukseensa.

Hetu

Keväässä jotain pysäyttävän pyhää

Mitenkä taas pyhän häivähdyksiä olenkaan viime päivinä aistinut! Kevään puhkeaminen on saanut minut hidastelemaan askeltamisessa, kuullostelemaan lintujen moniäänisyyttä, tihrustelemaan tarkasti seinien vieruksien vihertäviä versoja ja huomaamaan miten kadunvarren pensasrivistössä silmut paisuvat paisumistaan. Tuossa uuden syntymisessä tuntuu riittävän ihmettelemistä. Aina se jotenkin toistuu samanlaisena ja kuitenkin niin eri tavoin koettavana.

Eräänä päivänä Professorinsillalta kohti Vanhaa Munkkiniemeä kävellessäni oli minun oli ihan pakko laskeutua kadunvarresta alemmas metsikköön ihmettelemään – tämä sulamisvesilammikko tällä kohdalla tänä vuonna siis tällainen: 

Elämänsä eläneen ja nyt jo kaatuneen puun runko kurottautuu veteen, jonka pinnalla auringon kilo kimmeltää. Västäräkkipariskunta keikuttelee milloin missäkin ja mustarastas lehahtaa ilmaan noustakseen puunlatvaan laulamaan. Oli ihan pakko käydä viipyilemässä tässä maisemassa, tallentaa kuvana ja jakaa ”pyhän häivähdyksenä”.

Hyviä pysähtymisiä ja pyhän häivähdyksiä olkoot kevääsi tulvillaan!

Hetu

Elämämme kirja

Elämämme on kuin suuri kirja – sen alkua emme muista – emmekä loppua tiedä. Kenelläkään ei ole samanlaista kirjaa. Jokaisen kirja on erilainen – niin sen luvut, sivut kuin kappaleetkin.

On lukuja, joita ei jaksaisi kahlata lävitse. On kappaleita, jotka ovat raskasta luettavaa – mutta on myös unohtumattoman kauniita sivuja, joiden seuraavaa lehteä ei tahtoisi kääntää ollenkaan. Tahtoisi vain pysähtyä juuri tähän sivuun – tähän hetkeen. On lohduttomia sivuja, jolloin ei voi muuta kuin itkeä, kun meille joku niin rakas on meltä poisotettu. On sivuja hyvän kauniita, jotka tulee aukaistuksi uudelleen ja yhä uudelleen. On sivuja, jolloin voisin juosta maailman ääriin ja ojentaa ruusun jokaiselle vastaantulevalle.

On sivu, jossa kovasti pahoitin mieleni, ja pieni 8-vuotias poikani sanoi: ”Mutta, äiti, huomenna on uusi päivä!”

… ja huomenna minä käännän uuden lehden – uuden sivun elämäni kirjassa.

Ulla Hellman

Hyvänolon häivähdyksiä

Jotkut päivät vain ovat alusta asti aivan mainioita. Sellainen oli esimerkiksi viime viikon torstai. Lähdettyäni leppoisan aamun jälkeen liikkeelle silmiini osui taulu Munkkiniemen puistotiellä eräässä ikkunassa. Hyvä mielihän sellaisesta toivotuksesta vain lisääntyi.

Noita toivotuksia mielessäni pyöritellessäni astuin ratikkaan ja istahdin ovensuuhun. Seuraavalla pysäkillä sisään astui kepeänoloisesti nuori nainen hymynkare huulillaan. Tuo hymy oli sellainen hento ja häivähtävä, juuri sellainen, joka saa itsellenikin hymyn herahtamaan. Miten onnistuikaan päivä tuntumaan vielä paremmalta kuin hetkeä aikaisemmin. Eikä se silloinkaan ollut huono lainkaan.

Hyvää mieltä melkein ääneen hyristen oli tuo päiväni lähtenyt liikkeelle. Samanlaisena se tuntui jatkuvan. En muista päivän muista tapahtumista juuri mitään erikoista. Sen vain muistan, että useamman kerran juuri tuon päivän aikana mieleni helähti hymyilemään ihan muuten vain. Toivottavasti se hymy näkyi myös ulospäin ja antoi hyvänolon aihetta jollekin muulle.

Kiitos kyltistä ja hymyn häivähdyksestä!

Hetu

Paastoajatuksia

Sininen ja vihreä malja, joissa eri värisiä ja muotoisia helmiä. Niiden edessä läpinäkyvä kulho, josta saa valita kerrallaan yhden ja laittaa toiseen noista maljoista. 

Toiseen kertyy vääriä tekoja, sellaista, mikä pitäisi jättää tekemättä tai sanomatta, rumia sanoja, vähättelyä, roskaamista, tuhlaamista. 

Toiseen maljaan laitetaan helmiä, jotka kuvaavat sitä hyvää, mitä sinä päivänä tai edellisinä olemme onnistuneet tekemään tai sanomaan. Tämä alttari on Munkkiniemen kirkolla, lastentilassa. Noita helmiä ovat lapset perhekerhossa lajitelleet.

Paastonaika on alkanut ja minä olen liittynyt ekopaastoajiin. Tuon lasten alttarin äärellä mietin, kumpaan noista maljoista kertyvät minun helmeni tämän neljänkymmenen päivän kuluessa. Osaisinpa tehdä valintojani niin, että varjelen, suojelen ja kunnioitan – luontoa, luomakuntaa, lähimmäisiäni … ja itseäni. 

Liityin toissapäivänä nettisivulla ekopaastoajiin (ekopaasto.fi) ja valitsin ensisijaiseksi paastoajatuksekseni hidastamisen. Sen myötä tavoittelen sitä, että tavanomaista useammin pysähtyisin tällaisenkin helmialttarin äärelle ja antasin noiden maljojen, kulhojen, ristin ja enkeleiden puhutella itseäni. Pysähtyisin Pyhän äärelle ja antaisin sen häivähtää, koskettaa ja ravistellakin.

Hetu

Kiinnostaa Ekopaasto? Klikkaa tästä.

Ekopaastoajatuksiin liittyvä Tähteistä tuunatut -blogi

Kohtaamisia ja siunauksia

Yksinäisyys ... yksin oleminen … yksinäisyydentunne … yhteys ... ystävyys … näitä olen miettinyt viime aikoina ja sitä, miten ne syntyvät, mistä ne johtuvat ja voiko niihin vaikuttaa itse. Sitäkin olen miettinyt, miten minä voisin vaikuttaa siihen, ettei jonkun tarvitsisi kokea olevansa yksinäinen tai yksin, jos ei sitä halua. Yhteisvastuu-keräys alkoi viime sunnuntaina ja sen teemaan paneutuessani olen näitä miettinyt. Tänä vuonna kerätään varoja vanhusten yksinäisyyden vähentämiseksi. Jospa noiden varojen myötä yhä useampi vanhus löytäisi sen kahvipöydän, jonka äärellä ei tarvitse istua yksin.

Näiden yksinäisyys-mietteiden rinnalla on viime viikkoina vahvasti tullut eläväksi se, miten voikin jonkun ihmisen elämä olla niin täynnä kohtaamisia, toisten kuuntelemista, ystävyyttä vuosikymmenten takaa ja vuosikymmenten ajan. Viime sunnuntai oli Valon päivä ja isäni ”Stade” Taisto Valo siunattiin haudan lepoon – vanhan Simeonin lailla hän oli saanut elää hyvän, pitkän elämän. Monilla oli kokemus hänestä äärelle pysähtyjänä. Kuuntelemisen lisäksi hänellä oli jo vuosia ollut tapana siunata kohtaamiaan ihmisiä. Pyhän kosketusta, ei pelkkiä häivähdyksiä, noissa sanoissa:

Herra … varjelkoon sinut. ...Hän olkoon sinulle armollinen … ja antakoon sinulle rauhan.

Ole siunattu!

toivottaa Hetu