Adventtikynttilät ja pyhät pysähdykset

Kynttilöitä olen tähän kaamokseen jo sytytellyt … ja pysähtynyt tuijottamaan liekkiä. Ensi sunnuntaiksi etsin esiin kynttilänjalat, joissa on paikka neljälle. On aika sytyttää ensimmäinen adventtikynttilä. Mielen matka jouluun on alkamassa.

Tänäkin vuonna toivon tuolta matkalta – adventtiajalta – paljon levollisia hetkiä, joissa on tilaa antaa oman mielen rauhottua ja joissa on aikaa olla läsnä toisille. Toivon, että tuo aika sisältäsi paljon hyvää touhuamista, johon liittyy muistamista, makuja, tuoksuja ja toisille jaettavaa.

Pyhiä pysähdyksiä, kynttilöiden liekkien lämpöä ja siunattua adventtiaikaa!

toivottaa Hetu

Arkisia ajatuksia - pyhämietteitä

Näin ne kulkevat elämässäni - arki ja pyhä käsikädessä. Joskus toinen selvästi askeleen edellä tai portaan verran ylempänä. Vuoroin kummastakin tunnen saavani voimaa ja virkistystä. Arkinen touhuaminen tuntuu välillä niin hyvältä: on mukava saada tehdyksi tavallisia asioita – tiskit tiskattu, petivaatteet tuuletettu, roskat viety ja jääkaapista laitettu ruoaksi ne juurekset, jotka siellä jo pitkään olivat odottaneet valmistelua.

Välillä taas on saatava olla kuin olisi pyhä – olla niin, ettei juuri touhua mitään eikä yritä saada aikaiseksi; pyhän viettäminen on leppoisuutta ja verkkaisuutta, päiväunet keskipäivällä, peiniä herkkuja päiväkahvin aikaan. Sitäkin se on, että lähtee kirkkoon tai kuuntelee jumalanpalveluksen radiosta – pysähtymistä Pyhän äärelle, lepopäivän pyhittämistä.

Lapsuudessani pyhä näkyi keittiön kerniliinan päälle levitettynä valkoisena kangasliinana. Sunnuntai erottui arjesta siinä, että lankapuhelin (silloin ei vielä ollut kännyköitä) ei juurikaan soinut eivätkä pihakaverit soitelleet ovikelloa ja kutsuneet ulos leikkimään. Pyhänä ei tehty käsitöitä eikä siivottu. Pyhäpäivä oli erilainen kuin arkipäivä.

Omaan elämääni kaipaan tuota lapsuuteni pyhän leppoisuutta. Haluaisin ihan tavallisenakin sunnuntaina levittää valkoisen liinan pöydälle ja sytyttää kynttilän kahvipöytään. Jos en onnistu tekemään sitä vielä nyt marraskuussa, lupaan ainakin ensimmäisenä adventtina tuon toiveeni toteuttaa.

Arkeeni olen syksyn mittaan onnistunut jo monta kertaa tuomaan pilkahduksen pyhän levollisuutta. Olen hidastanut askeltani ja pysähtynyt kuuntelemaan, katselemaan ja tutkimaan. Hävähdyksen pyhää olen tuolloin saattanut aistia maahan leijuvassa vaahteranlehdessä, ohikulkijan askelten kopinassa, saamassani hymyssä tai lintujen loppusyksyn sirkutuksessa.

Pyhän pilkahduksia toivotan sinunkin arkeesi.

Hetu

Enemmän kuin häivähdys

Istuin pöydän ääressä ja kirjoittelin ystävien sanelemana reseptejä ruutuvihkoon. Muutama muukin istuskeli lähellä, joku nojatuolissa, toinen leppoisasti sohvalla. Oli Akkain viikonloppu. Kait jo kahdenkymmenen vuoden ajan olemme ystäväporukan, ”akkain”, kanssa viettäneet yhden lokakuisen viikonlopun jonkun mökillä. Nyt oltiin taas koolla, oli purkitettu kolme valtavaa kurpitsaa ja tehty herkkuja omenista. Perinteinen viikonlopun aikana toteutettujen herkkuruokien reseptienkirjoittelu oli menossa.

Jostain nousi ajatus siitä, että nuo reseptithän voitaisiin koota blogiksi. Silloin ei tarvitsisi ihmetellä, missä se sähköpostiviesti, jossa tämän vuoden reseptit. Tarjouduin blogin rakentajaksi ja kerroi samalla Pyhän häivähdys -blogista, johon olen koonnut jo kolmatta vuotta näitä Munkinseudussa julkaistuja häivähdyksiä.

Enemmän kuin häivähdys pyhää, 

totesi vanhin porukastamme, on tässä viikonlopussa. 

Siinä jo herkesi kyynel minunkin silmäkulmaani. Sohvalta toinen – hetken hiljaisuuden jälkeen – totesi: Saa olla oma itsensä … Ei tartte olla mitään muuta …

Jäin miettimään, mitä kaikkea itsekin olen tuon porukan kanssa saanut jakaa ja minkälaisissa elämäntilanteissa saanut lohdutusta tai voinut ilahduttaa toista. Niitä hetkiä, pyhän häivähdystä tai pyhää ystävyyttä täynnä olevia nousi mieleeni monta, monta, monta.

Tuollaista ystävyyttä ja tuollaisia pyhiä hetkiä toivoisin jokaisella elämässään olevan.

Ystävistään iloitseva

Hetu

PS. Akkain reseptit -blogikin on nyt olemassa.

Jumala on jo siellä

- Ei lähetyskentälle lähdetä niin, että pakataan Jumala matkalaukkuun ja mennään sinne jonnekin kertomaan Hänestä.

Näin totesivat Katariina ja Tero kesäkauden alkaessa Munkkiniemen seurakuntatalon pihalla. He olivat Lähetyksen pihajuhlassa esittäytymässä: Tervetuloa, seurakuntamme uudet nimikkolähetit!

- Jumalaa ei voi viedä sinne, missä Hän jo on.

Tämä ajatus tarttui minuun, kun pappispariskunta Katariina Kiilunen ja Tero Massa kertoivat mietteitään lähetystyöhön lähtemisestä. He ovat syksyllä lähdössä Suomen Lähetysseuran lähetteinä tekemään työtä yhdessä Thaimaan luterilaisen kirkon kanssa. He ovat saaneet erityisen kutsun lähteä toiselle puolen maapalloa. Sielläkin Jumala jo on, mutta siellä on paljon niitä, jotka eivät ole vielä kuulleet Jumalasta, joka rakastaa ihmistä ja jota ei tarvitse pelätä.

Lähtijän tehtävä on tärkeä. Yhtä tärkeä on sen tehtävä, joka ei lähde. Ei voi olla lähtijöitä, jos ei ole lähettäjiä. Yksi lähettäjän tehtävä on on rukoilla lähtevien puolesta ja sen työn puolesta, jota tehdään ”siellä jossain”. Tähän tehtävään meidät kaikki on kutsuttu - minut ja sinut myös!

Hetu

(Tämä jäi ilmestymättä kevään viimeisessä Munkinseudussa 11.6.2012, mutta tähän blogiin laitan sen kuitenkin pienellä viiveellä.)

Omenankukkia odotellessa

Munkkivuoren ostarilla kukkivat omenapuut – eivät toki vielä, koska ne vasta viime lauantaina istutettiin, mutta tulevina vuosina. Kasvun ihmettä odotellessa mietin omenapuumietteitä:

Ensimmäisenä mieleen nousi uskonpuhdistajamme Martti Lutherin ajatukseksi sanottu mietelmä: ”Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istutan omenapuun.” Tuo ajatus on kannustanut monia toimimaan, vaikka on tuntunut toivottomalta.

Toinen mieleeni noussut mielikuva oli omenapuu, jonka Äiti-Hertta eläkkeelle jäätyään istutti mökillemme. Jo ensimmäisenä vuonna tuo heiveröinen Valkea kuulas kukki ja kasvatti kolme omenaa. Niitä ei suinkaan syöty sellaisenaan – ehei, niistä äitini teki omenahilloa.

Kolmas ostarin omenapuuajatukseni vei jo tulevaisuuteen: Milloinkohan mahtavat nuo kaksi puuta tuottaa niin monta omenaa, että jokaisen oksan tuottaman lajikkeen pystyisi tunnistamaan? Noissa puissa on oksastettuna kolme lajia kummassakin, näin olen ymmärtänyt. Omenapuihin liittyy tämä ihme: kun runkoon liittää eri lajia olevan oksan, saa eri sorttisia omenoita yhdestä puusta.

Omenapuuajatuksia virisi mielessäni muitakin. Vielä yhden laitan tähän
– se on ensimmäinen säkeistö V.A.Koskenniemen runosta, jossa itselleni ainakin häivähdys pyhää:

Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut,
siell' on siintävät seljät ja salmien suut,
siell´on vihreät metsät ja mäet,
siell' on vilposet illat ja varjokas koi,
siell' on lintujen laulu, mi lehdossa soi,
siell' on kaihoja kukkuvat käet.

Kevätterveisin
Hetu, jonka isotäti oli omenatarhuri

Hymyn häivähdyksiä

Hän tuli vastaan metsäpolulla, väisti hyvissä ajoin hiukan sivuun. Ohi mennessäni nostin katseeni ja hänen kasvonsa täyttyivät hymystä.
 
Olimme hiljaisuuden retriitissä ja sitoutuneita puhumattomuuteen. Toisia ei tarvinnut edes tervehtiä, jos halusi vetäytyä kokonaisvaltaisesti. Olin aiemmin kohdannut ovensuun ohitushymyjä ja pieniä hymyjä saunan verannalla - ja vastannut itsekin niihin vienosti.

Tämä metsäpolun kohtaaminen oli aivan erilainen: hymyn hyvä olo hehkui koko olemuksessa. Hymyilin vastaan ja jatkoimme kumpikin polkua omaan suuntaamme. Hymy jatkoi leviämistä yli kasvojeni, kurtisti silmäkulmat ja kipristi hauskasti poskipäissä. Miten ihanasti voikaan hymy tarttua. Pitkään mielihyvä kiherteli sisälläni ja sai minut hyrisemään hyvää oloa.

Tuolla metsäpolulla pilkahti pyhä - polulla jaettiin jotain, jonka jakaminen ei ole antajaltaan pois: hymy vain lisääntyy jakamalla.

Hymyilemisiin!
Hetu

Polulla ja penkissä

Jaksavatkin joka kevät yllättää ja niin ilahduttaa …

...nuo ensimmäiset valkovuokot.

Olin kyllä jo seuraillut päivittäin, miten ensimmäiset krookukset värittivät talojen seinustaa ja jalkakäytävää reunustavan pensasaidan tummasävyiset pullistuvat silmut eräänä päivänä tunkivatkin esiin vihreää. Olin tuijotellut koivunlatvoihin ja miettinyt, milloin ”ensimmäinen lehti hyppäisi puunoksalle”. Olinpa vain useita viikkoja kuljeksinut pelkästään pitkin jalkakäytäviä ja sitten vihdoin lähdin pois asfaltilta, poluille ja puistokäytäville. Onneksi – huomatakseni, että valkovuokot olivat jo täydessä loistossaan. Miten ne joka kevät näyttävätkin niin ihanilta, valkoisilta, hehkuvilta … joka vuosi sama loisto.

Mieleeni palautui runo valkovuokoista, jotka joka vuosi julistavat sitä samaa: Jumalan luomakunnan pyhyyttä. Toistavat ja toistavat, väsymättä, aina. Noista vuokoista haluaisin ottaa opikseni sen, etten niin herkästi etsisi aina uutta … että uskaltaisin toistaa sitä mitä ennenkin. Osaisinpa samanlaisella valkovuokkojen yksinkertaisella voimalla joka vuosi olla kertomassa alakoululaisille Jumalan olemassaolosta tai välittämässä rippikoululaisille jotain siitä lähimmäisenrakkaudesta, jota haluamme seurakunnassa olla toteuttamassa.

Sunnuntaina illansuussa istuin kirkossa kolmannella penkkirivillä – sillä, missä monesti ennenkin -  ja lauloin ”Pyhä, pyhä, pyhä”. Mieleen tulivat nuo valkovuokot. Seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa on paljon tuota vuokkojen viisautta – toistoa vuodesta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Toistuvia pyhän häivähdyksiä kummassakin - polulla ja penkissä.

Hetu